Villatakki

Sain eilen iltapäivällä tekstiviestin. Viestissä kerrottiin uuden tietokoneeni olevan noudettavissa. Siitä suoriltaan heiti takin päälle, varmistin että kuitti on mukana ja suuntasin kohti metroa. Eilinen ilta kuluikin rattoisasti uutuuden huumassa ohjelmia asentaessa. Samalla tulin myös selanneeksi valokuviani ja löysin yhden viime kesän käsityöhelmistäni. 

Tässä mallissa minua viehättää sen äärimmäinen yksinkertaisuus. Ei pitsikuvioita tai vahvoja kontrasteja, ainoastaan käytännöllistä kauneutta. Käyttämäni lanka oli alunperin huivia varten hankkimaani Hjertegarnin Alpaca Silk:kiä. Villatakin pehmeä pinta kutsuu hypistelemään.

Kaveriksi tälle neuletakille olen suunnitellut ompelevani kepeän kesämekon arkistoissani oleilevasta mansikkakankaasta. En vain osaa päättää, että minkälaisen. Ajatus saakin jäädä hautumaan. Ehkä ensi kesänä sitten on sen vuoro?

p.s. Mallin löysin Suuren Käsityölehden 2/2011 numerosta.

Molla Mills

Olen innostunut Molla Millsin uusimmasta Virkkuri -kirjasta. Sain sen yllättäen keväällä lahjaksi ystävältäni, odotellen siitä lähtien sopivaa hetkeä ja juuri oikeita lankoja jonkun mallin toteuttamiseen. Sitten joitain viikkoja sitten vietin vapaapäivääni löytöretkeillen Helsingissä käyden joissain niistä kiinnostavilta tuntuneista liikkeistä ja paikoista joita olen välillä bongaillut. 

Yksi käymistäni liikkeistä oli Mäkelänkadulla sijaitseva Eiran Langat. Liike ei osu normaalien kävelyreittieni varrelle, joten käyntiin piti varata oma aikansa. Myyjäkin valitteli liikkeen "syrjäistä" sijaintia, johon on vaikuttanut liikkeen maahantuonnin sijainti samassa yhteydessä. Liike oli viihtyisä ja valikoima sen verran laaja, että katseltavaa riitti. Kerrottuani myyjälle etsiväni lankoja Molla Millsin malleja varten innostui hän suosittelemaan eri vaihtoehtoja ja jakamaan omia kokemuksiaan kyseisten mallien virkkaamisesta. Virkkuri -kirjan myötä puuvillalankojen kauppa oli vilkastunut sen verran, että värivaihtoehdot olivat alkaneet käydä vähiin. Vaikka en kaikkia tarvittavaa kolmea sävyä kaupasta löytänyt ostin sieltä yhden vaalean harmaan kerän Wendy Supreme merkkistä merseroitua puuvillalankaa. Sen ympärille olisi helppo löytää loput sävyt. Vielä ennen liikkeestä poistumistani toivottelimme myyjän kanssa toisillemme pikaista näkemistä lankojen parissa.

Löytöretkeni seuraavana kohteena oli Hakaniemen hallista Toiselle linjalle muuttanut Vihreä vyyhti. Kiinnitin huomiota liikkeen näyteikkunaan sijoitettuihin alekoreihin. Yhdestä korista löysin viskoosista ja pellavasta koostuvan keltavihreän langan, jonka kiiltoa en voinut vastustaa. Epäilen sen saattavan olla hieman liian pehmeää laukun kaltaiseen kulutustavaraan, mutta otan sen riskin. Sinisen langan löysin omista varastoistani.

Saatuani langat kokoon olen hullaantuneena virkannut pienimmänkin tilaisuuden tullen. Kuvion kärjen saavuttamisen jälkeen alkaa uuden kärjen saavuttaminen ja kehä on valmis. Kiiltävä viskoosipellava lanka luo hauskan kontrastin mattapintaisempien lankojen kanssa. Olen alkanut myös miettimään erilaisia materiaalikokeiluja ja yhdistelmiä joilla kuviot saisi näyttäytymään uudella tavalla. Miltä räsykuteet saisivat mallit näyttämään? Entä keinokuidut? Aionkin seuraavaksi kokeilla virkata jonkun mallin nylonnarusta. Siitä lisää myöhemmin.

Sanomalehti

Olen tehnyt seuraavan huomion kanssaihmisten kanssa käydyistä keskusteluista: harva suosittelee valitsemaan samaa ammattia kuin itsellä. Tämä pätee erityisesti ihmisiin jotka suhtautuvat intohimolla työhönsä ns. kutsumusammattiin. Vastapuolen lueteltua ja päiviteltyään tovin työnsä negatiivisia puolia, hän saattaa vielä terottaa kantaansa "En todellakaan suosittele tätä alaa kenellekkään, paitsi.... jos on todella kiinnostunut siitä.". Jokainen toiveammatti menettää hohtonsa, ainakin sen pienen osan, mutta ei välttämättä miellekkyyttään.

Olettaakseni harva unelmoi hotellisiivoajan työstä. Siitä työstä puuttuu kaikki hohto. Siihen ajaudutaan. Työ on fyysisesti raskasta ja, omaksi yllätyksekseni, ajoittain myös henkisesti. Opit tietämään muuten täysin vieraista ihmisistä hyvinkin intiimejä asioita siivotessasi heidän jälkiään ja välillä virheet ja negatiivinen palaute tuntuvat tavalla tai toisella olevan alituisesti sinun vikasi.

Kaikesta huolimatta tästäkin työstä onnistuu löytymään se oma pilkahduksensa hohtoa. Työni lomassa olen tutustunut työyhteisöön, joka omassa erikoisuudessaan on avulias ja lämmin. Työn paineet puolittuvat, kun on toisia joiden kanssa sen voi jakaa ja juoda kupin kahvia.

Oman lisänsä työhön tuovat asiakkaat, erityisesti ne heidän jättämät jälkensä. Pitempään asuvien asiakkaiden tottumukset tulevat tutuiksi, eri kansalaisuuksien tapojen yhdenmukaisuus yllättää ja niistä poikkeaminen vielä enemmän. Kävimpä kerran myös erään brittimiehen kanssa hissimatkalla keskustelun nimestäni hänen luettuaan sen nimikyltistäni. Vakuutin hänelle nimeni todellakin olevan tuo lämmin juoma, valitellen perään etteivät ihmiset tunnu ulkomailla ymmärtävän sen koomisuutta. Mies poistui hissistä huvittuneena, minä jatkoin vielä pari kerrosta ylöspäin.

Ajoittain vieraat jättävät tietämättään jälkeensä aarteita. Kuvan aasialaisesta sanomalehdestä tehdyn paketin pakkausmateriaalin poimin mukaani eräästä siivoamastani huoneesta. Yhdellä monista Pinterest vierailuistani löysin idean ommellusta paketista, ja niin ystäväni syntymäpäivälahja sai päheät kääreet. Myöhemmin lahja täydentyi vielä asiakkaan jättämällä dekkarilla. Se sijoittui antiikin Roomaan. Vielä muutama Tigerista ostettu tikkari päälle ja lahja oli valmis.

Unelmatyöksi en tätä kutsuisi, mutta hetkensä tässäkin on.

Toivon että jossain päin Aasia on hotellisiivoaja, joka poimii länsimaisen bisnesmiehen jättämän sanomalehden mukaansa ja käyttää sitä käärepaperina. Ihan vain sen takia, kun se teksti on niin hienon näköistä. 

Se valmiina

Raidat kulkevat suorissa riveissä ja palmikot tavoittelevat taivasta. Se mikä oli viime viikolla kesken on tällä viikolla valmis.

Harmaa villapaita

Pohdin jonkin aikaa sitten, että kesän tullen vaihdan neulomisesta joihinkin kevyempiin ja kesäisempiin käsitöihin. Se lämmin kesä on toistaiseksi ainakin antanut odotuttaa itseään, joten olen jatkanut tutulla linjalla. Tämä paita on ollut alkuvuoden projektini. Väriä lukuunottamatta malli on sama, kuin blogini ensimmäisessä postauksessa. Kevään aikana neule on edennyt rauhaisaan tahtiin ja nyt se alkaa jo lähestyä valmistumista. Ehkä paidan tilaaja pääsee vielä nauttimaan Suomen suvesta uudessa pehmeässä ja lämpimässä villapaidassaan, tai sitten se lämmin kesä kerkeää alkamaan. Mene ja tiedä.

Mekko

Hetki on päässyt vierähtämään siitä, kun viimeksi tein käsitöiden saralla mitään mainitsemin arvoista. Päivät ovat täyttyneet työharjoittelulla, kesätyönmetsästämisellä ja viimeiseksi uuteen kesätyöhön totuttautumisella. Kahden työviikon jälkeen keho alkaa tottua tiukkatahtiseen hotellisiivoamiseen, joten töiden jälkeen on tarmoa tehdä muutakin kuin nukkua. Käytän tämän hetken viisaasti päivittäen itseni blogimaailmaan. Vau!

Eilen otin projektikseni kirpparilta aikanaan ostamani villamekon värjäämisen. Tykkään mekon leikkauksesta, mutta sen valkoinen väri tekee siitä vaikean käyttää. Mieleen tulee rippimekko tai yksinkertaisempi hääpuku. Näillä mielikuvilla on vaikeaa vain vetää sitä huolettomasti päälle ja lähteä nauttimaan olostaan.

Mekon uudeksi väriksi valikoitui laivastonsininen. En ole ennen värjännyt valmista vaatetta, sillä pelkään pilaavani ne. Tässä tapauksessa menetettävää tosin ei ollut, sillä nykyiselläänkin kyseinen mekko jäisi käyttämättömäksi. Värinä käytin Dylonin mm. villalle ja keinokuiduille tarkoitettua valmisväriä. Värjäys tapahtuu n. 40 asteisessa vedessä, johon sekoitetaan suolaa värin kiinnittämiseksi. Mittasin veden ja suolan isoon ämpäriin ja lisäsin väriaineen ja mekon.

Kokonaisuudessaan värjäysaika oli tunti, josta ensimmäiset 15 minuuttia värjättävää tekstiiliä tuli sekoittaa koko ajan ja sen jälkeen harvemmin. Väri tarttui hyvin mekon tukikankaisiin, mutta villaan itseensä se tarttui melko heikosti. Ajatuksissani olleesta tummanlaivastonsinisestä tulikin harmaansininen. Värin epätasaisesta tarttumisesta johtuen kankaan sidos nousi mekossa kuitenkin hauskasti esiin. Lopputulos oli siis täysin eri mitä odotin, mutta en voi sanoa että huonompi.

Ketjuohje

Olen ajoissa valmistautumassa syksyyn. Päättelin silmukat ja langatpätkät tästä huivista tänä aamuna. Se soveltuu hyvin lämmittämään kylminä viimaisina aamuina. Tosin kyllä viimaa vielä tuntuu riittävän joten tarvetta lämpimälle huiville saattaa vielä löytyä.

Ohjeen tähän huiviin löysin ystäväni kautta joka oli poiminut sen taas toiselta ystävältään. Kaikki lähtee kolmen silmukan luomisesta, minkä jälkeen joka toisen kerroksen alussa ensimmäisen silmukan jälkeen otetaan langankierto puikolle. Koko ajan neulotaan oikeaa. Mieltymysten ja jaksamisen mukaan huivia voi kasvattaa juuri sopivasti.

Tämä osoite vie alkuperäiseen ohjeeseen: 

http://www.garnstudio.com/lang/fi/visoppskrift.php?d_nr=155&d_id=11&lang=fi

Tekeleitä

Moni asia tuntuu olevan tällä hetkellä tekeillä. Mitään selkeää uutta ei ole aluillaan, eikä loppuakaan ole näköpiirissä. Kaikki keskittyy tässä olemiseen ja eteenpäin kulkemiseen, joka toivonmukaan tuottaa lopulta tulosta. Sama toistuu tämän hetkisissä käsityössäni. Innostuminen ja idearikkaus on taas toistaiseksi väistynyt jättäen jälkeensä keskeneräisiä ja välillä elottomiltakin tuntuvia töitä.

Uuden löytäminen ja oivaltaminen ovat eräitä hienoimpia hetkiä, jotka kantavat yllättävänkin kauas. Uudet langat, kankaat, lehdet, mallit, vuodenajat, ihan mikä tahansa mikä saa kaiken näyttämään hiukan ihmeellisemmältä käy. Silti niiden jälkeen tulee eittämättä se hetki jolloin kaikki on taas tavallista. Kaunista mutta tavallista. Mitä silloin, kun visio ei enää olekkaan niin kirkas ja vielä olisi tehtävää.

Nämä hiljaiset kaudet ovat niitä haastavimpia. On vain jatkettava tekemistä ja pakerrettava työn valmiiksi saamiseksi. Toisaalta onko se niin iso juttu jos jättää keskeneräisen työn "hetkeksi" lepäämään voidakseen hakea inspiraatiota muualta? Monesti olen palannut vuosien jälkeen keskeneräisten töitteni pariin ja ne ovatkin onnistuneet yli odotusteni. Mutta myös monet sivuun siirtämistä töistäni ovat jääneet muovipusseihinsa, eikä syy ole idean huonoudessa. Sen aika on mennyt ja uudet asiat tulleet sen tilalle.

Tähän mennessä on ehkä alkanut käydä selväksi, etten kirjoita pelkästään käsitöistä, vaan tämä on pala laajempaa pohdintaa. Pohdintaa pitkäjänteisyydestä ja periksiantamattomuudesta. Kovasti tekisi mieli siteerata tähän loppuun pätkä Haruki Murakamin kirjasta Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta, mutta mieleen ei tule ainuttakaan pätkää. Se sopisi juuri tähän. Suosittelenkin yhden sitaatin sijasta lukemaan koko kirjan. Sen verran hyvä se on.

Hemslöjd

Jo mennyt viikko toi mukanaan Hemslöjdin uusimman numeron. Säännöllisen usein olen kiiluvin silmin käynyt selailemassa kyseistä lehteä Akateemisen kirjakaupan lehtihyllyillä, mutta laittaen sen suosiolla takaisin paikoilleen. Eihän siinä nyt ole järkeä käydä ostamaan lehteä joka on kielellä jota ei osaa.

Mutta se on niin kaunis, ja täynnä kuvia tekevistä ja osaavista ihmisistä. Sellaisista joihin haluan samaistua. Kesällä en voinut enää vastustaa kiusausta. Ostin lehden kesänumeron jonka aiheena oli vesi ja siihen liittyvät käsityöt. Mukana oli vielä sydvestin kaavatkin jollaisen koin, ainakin sillä hetkellä, aina halunneeni. Selailin lehteä aikani katsellen kuvia silmät kiiluen. Syksyn tullen minä lähdin Helsinkiin ja lehti jäi vanhemmilleni keittiönlipaston päälle.

Syksyllä vastaan tuli monien jännittämä virkamiesruotsi. Aikanaan onnenkantamoisella kirjoittami B lyhyestä ruotsista ei kaikkien näiden vuosien jälkeen enää paljoa lohtua antanut. Rimakauhun ahdistamana hakeuduin jälleen Akateemisen kirjakaupan lehtihyllylle. Silloinen numero käsitteli kierrätysmateriaaleja ja niiden käyttöä.

Ei se lehti minusta hullua hurskaampaa tehnyt saati lievittänyt rimakauhua. Virkamiesruotsikin jäi roikkumaan. Tosin vain toistaiseksi. Kädentaitolehtenä Hemslöjd on kuitenkin mielestäni mitä tasokkain. Pelkät kuvat jo inspiroivat tekemään, eikä vaan mitä tahansa vaan jotain taidokasta ja laadukasta. Koko lehti huokuu sitä käsityöläisen ylpeyttä ja taitoa jota niin usein jään kaipaamaan muista käsityölehdistä.

Hiihtolomalta palatessani minua odotti kotona värejä käsittelevä Hemslöjdin numero. Äitini oli tilannut lehden yllätyksenä minulle inspiroimaan ruotsin opiskeluun. Kyllähän siitä virkamiesruotsista vähemmälläkin pääsee läpi. Kyse ei olekkaan ainoastaan siitä, sillä pieni osa minusta haluaisi osata sitä kieltä edes vähän paremmin. Kenties Hemslöjdin, sanakirjan sekä Solsidanin avulla se onnistuu.

Puhtaat valkeat lakanat

Laiskan sunnuntaini päätteeksi päätin ryhdistäytyä. Ajatuksissani oli ollut työntäyteinen päivä, täyttä tarmoa ja energiaa. Ei tämä ihan niin mennyt. Sempä takia kirjoitankin ylpeänä siitä yhdestä asiasta jonka olen saanut tehtyä. Se on lakanoiden vaihto. Lakanoiden printti on omaa käsialaani noin 15 vuoden takaa. Tämän postauksen tehtyäni voinkin itseeni tyytyväisenä palata nettitelevision ääreen ja päättää tämän päivän samalla tavalla, kuin se alkoikin, laiskasti.

  

Viikonloppu

Perjantaina koulun jälkeen riensin kotiin pakkaamaan tavaroitani viikonloppureissua varten. Määränpäänä oli kotikoti. Rinkan sijasta päädyin lopulta selkäreppuun ja yhteen vaatekertaan. Metsäretken, scifeilyn ja syömisen lisäksi suunnitelmissa oli Kädentaitomessut. Kyseiset messut harvemmin yllättävät idearikkaudellaan, mutta välillä tulee jotain löydettyäkin. 

Tällä kertaa innostusta synnytti Jyväskyläläisen Titityy -lankapuodin kojulta löytämäni liukuvärjätyt villalangat. Kaikki puodin lämminsävyiset ja väririkkaat langat saivat sormet syyhyämään, mallikirjoista puhumattakaan, mutta nämä olivat yli muiden. Seisoin lankahyllyjen vieressä tovin pidellen kolmea eri väristä vyyhtiä hyppysissäni. Pitkän harkinnan jälkeen päädyin ruoste -nimiseen sävyyn jossa petroolin sininen ja punertavan oranssi yhdistyvät toisiinsa vihertävän rusehtavin sävyin. 

Messukeskuksessa oli samanaikaisesti Kädentaitomessujen kanssa Antiikki ja Taide -messut. Siellä näytteillä olleiden vintagepuotien rekeiltä tein monta ihastuttavaa löytöä, juuri sopivia kesän moniin häihin. Tosin rahoittajana toimiva äitini ei jakanut kanssani näitä visioita ja mekot saivat jäädä rekeilleen.

Se mitä messuilta tosin vielä tarttui mukaan oli postikortit. Ilmaiskortit tietysti ovat itsestäänselvyys jota ei ohiteta. Niiden lisäksi täydensin varastojani vielä Polkka Jamin ihastuttavilla korteilla, tarjouksessa kun olivat. Näitä sitten lähettelen pian maailmalle lähteville ystävilleni.

Kaiken tällaisen herätehuuman keskellä täytyy koittaa pitää ajatus koossa ja mieli selkeänä. Sempä takia ostin pitkään harkitsemani ja haaveilemani puisen lastan. Päivän paras anti oli silti hämmentävä keskustelu erään muinaistekniikan artesaanin kanssa, jossa ihailtiin tämän aikaansaannoksia, koitettiin kertoa vitsejä ja opittiin nyöritekniikoita. Nyöritekniikoiden lisäksi kohtaamisestamme jäi käteeni ilmainen purkkapaketti. Se se vasta oli asianmukainen messukarkki.

Afrikankukka

Ajatus isosta värikkäästä tilkkutäkistä on kutkuttava. Ongelma niissä on vain se, että kaupassa ne ovat hävyttömän kalliita ja järjestäin jokin on pielessä. Jos taas ajattelee tekevänsä sellaisen itse ei löydä niitä oikeita värejä vaan jokin on järjestäin pielessä.

Viime kesänä järjestellessäni muuttolaatikoitani vanhempieni luona tulin siivonneeksi myös siellä olevat lankavarastoni. Lankavaraston pienentämiseksi päätin ryhtyä virkkaamaan itselleni torkkupeittoa kuusikulmaisista afrikankukkakuvioista. Pyrin olemaan ostamatta uusia lankoja peittoa varten ja kokeilemaan avoimin mielin erilaisia väriyhdistelmiä.

Jännäsin peiton kokoamista. Pelkäsin, että jollen sommittele paloja etukäteen, eivät värit jakaannu tasaisesti ympäri peittoa. Alkumatkan jaksoin sommitella mutta lopulta päädyin sokkona arpomaan palasten järjestyksen. Vaikka lähes kaikki palat ovat erilaisia, ne sulautuvat toisiinsa huolettomasti.

Joululomalla, tämän peiton jo valmistuttua, löysin vielä lisää jämälankoja vanhempieni luota. Yhdistettynä tämän peiton jämälankoihin niistä syntyy mukava pesämuna seuraavaa peittoa varten. 

40 metriä pinkkiä farkkua

Eräs tuttavani koki joitain vuosia sitten nähneensä kaiken mitä Aurajoen rannoilla oli tarjota ja päätti muutta takaisin kotiseuduilleen. Asuntoaan tyhjentäessään hän tuli ottaneeksi myös minuun yhteyttä, kysellen olisinko kiinnostunut ostamaan kankaita joita hän ei haluaisi enää viedä seuraavaan asuntoonsa. Puhe oli mustasta tyllistä ja muutamasta metristä farkkua joka on toiselta puolelta tummansinistä ja toiselta pinkkiä. Käydessäni hänen luonaan selvisikin muutaman farkkumetrin tarkoittavan n. 40 metriä. Kertoman mukaan kangas oli aikanaan hankittu suunnitteilla ollutta farkkumallistoa varten. Mallisto ei ollut toteutunut ja kangasrulla jäänyt nurkkiin pyörimän. Pienen suostuttelun jälkeen ostin koko rullan ja sen tyllin huokeaan hintaan ja niin alkoi tuon rullan elämä vanhempieni kodissa.

Seuraavana syksynä järjestimme luokkamme kanssa pukunäytöksen osana vaatetusartesaaniopintojamme. Teemana oli luonto. Jokaisen tuli suunnitella kolme asukokonaisuutta. En keksinyt mitään selkeää visiota omalle "kokoelmalleni" vaan tartuin ensimmäisiin mieleeni tulleisiin ideoihin. Sainkin toteutettua vain kaksi asukokonaisuutta jotka olivat täysin toisistaan poikkeavia. Ensimmäinen asukokonaisuuteni oli koktailpuku joka koostui jakusta ja kotelomekosta ja toinen kietaisumekko.

Idea kietaisumekkoon löytyi luonnoskirjaani tekemästä puolihuolimattomasta luonnoksesta, jonka jonain epätoivon hetkenä olin sinne rustannut. Paremman puutteessa päädyin toteuttaa sen. Materiaalina käytin edellisenä keväänä ostamaani farkkua. Edullisen hintansa vuoksi se ei asettanut liikoja paineita onnistumiselle. 

Mekon innoituksena oli riikinkukonsulka ja -pyrstö. Siinä toistuukin monessa kohtaa viuhkamaisia leikkauksia. Kaavoittaminen oli haastavaa mutta mielenkiintoista ja pohdimmekin useaan otteeseen opettajani kanssa miten tietyt muodot saataisiin toteutettua. Toiset muodot taas syntyivät sattumalta, kuten hihan puhvimainen muoto, jonka kehitin joutuessani kaventamaan hihansuita.

Mekon helma koostuu sektoreista joista jokaiseen maalasin pipetin ja lääkeruiskun avulla riikinkukon sulkaa muistuttavat aihiot. Olen aina kammonnut valkaistuja farkkuja niiden luonnottomuuden ja siten tökeryyden takia. Halusinkin kokeilla pystyisinkö saamaan kyseisestä tekniikasta irti jotain silmääni miellyttävää. Helman maalaaminen vei kokonaiset kolme tuntia, jonka jälkeen olo oli jokseenkin kevyt kaiken valkaisuaineen haistelun jälkeen. Vielä valmiisen mekkoon maalasin olalle, kuin rintakoruksi, yhden sulan.

Merkityksellisen tästä työstä tekee minulle sen valmistusprosessi. Ensimmäistä kertaa lähdin tekemään työtä luonnoksesta käsin en kaavasta. Työ eteni yrittämisen ja erehtymisen kautta ja monessa kohtaa jouduin luottamaan pelkästään omaan vaistooni. Lopputulos yllätti postitiivisesti mekon näyttäessä siltä, kuin se olisi suoraan luonnoskirjastani. Vieläkin nähdessäni tämän sen koen pieniä onnistumisen ja ylpeyden tunteita.

Kanavatyö

En voi kieltää, ettenkö olisi tietoinen käsieni kyvykkyydestä. Ehkä parhaiten mieleeni painuneen kommentin aiheesta lausui aikanaan mummuni sanoessaan, toisten tekevän mitä osaavat ja minun ja äitini mitä haluamme. Liekkö edes tarpeen mainita sen olleen omia hivelemään orastavaa itsetuntoani. Tämä tietoisuus välittyy valtaosasta töistäni. Viehätyn malleista joissa on jotain erikoista tai haastavaa, vaatien kärsivällisyyttä ja uuden opettelemista. Vastaavasti olen tullut luokitelleeksi joitain töitä taidoilleni sopimattomiksi sillä ne ovat liian helppoja ja siten ajanhukkaa. Voisinkin luonnehtia itseäni käsityösnobiksi, mikäli sellaista termiä on edes olemassa.

Joitain vuosia sitten päätin antaa hieman periksi periaatteissani, löytäessäni Turun Käsityö Elisasta täydellisyyttä hipovan kauniin kanavatyöpaketin. Tämä jos mikä, riiteli kaikkia korkealla ja kunniakkaina pitämiäni käsityönhyveitä vastaan. Pohjakangas oli isoreikäistä, langat akryyliä ja kuvio vielä valmiiksi maalattuna kankaaseen. Neulakin oli valmiina paketissa. Ainut asia mitä minulta "vaadittaisiin" olisi lankojen ompeleminen oikeisiin kohtiin. Sellainen käsitöiden värityskirja. Mallin väreihin ihastuneena ja omasta snobiudestani kavahtaneena ostin paketin. Ainakin työn tehtyäni voisin kokemusta viisaampana todeta olleeni oikeassa.

Ennen itse työn aloittamista kiinnitin asianmukaisesti referenssilangat työn sivussa oleviin näyteväreihin,varmistaen näin, etten vahingossa tulisi käyttäneeksi useampaa väriä samassa värialueessa.

Työn mukana tullut ohje ehdotti etenemään työssä värialue kerrallaan, pienimmästä suurimpaan. Itse päätin tehdä työn kuva-aihe kerrallaan, pienimmästä suurimpaan. Näin edetessä käsiala olisi tasaisempi yhden kuva-alueen sisällä ja työ saattaisi tuntua etenevän nopeammin.

Mielessäni olen tosiaan sijoittanut tämän kaltaiset valmispakettityöt samaan katergoriaan värityskirjojen ja numeroittain maalattavien taulujen kanssa, joissa joku toinen on suorittanut kaiken ajattelun puolestasi. Työn edetessä alkoi vastaan tulla odottamattomia pulmia. Toisin kuin erillisistä mallipiirroksista tehtävissä ristipistotöissä, ei tarvittavien pistojen määrä ollut täysin selkeä. Pohjakuvassa värialueet saattoivat vaihtua juuri piston keskellä, tehden vaikeaksi päättää kummalla värillä kyseinen pisto tulisi tehdä. Kirjontalankojen määrä oli myös rajallinen. Tummin sävy loppuikin kesken oletettavasti liian pitkiksi jättämieni aloitus- ja päättelylankojen takia. Lopulta työn epämääräisyys oli liikaa ja luovutin.

Ei niin ruusuinen kanavatyöni on kulkenut mukanani jo kahden muuton verran, kummitellen käsityölaatikkoni uumenissa. Aina välillä otan sen esille ja ihailen kansipahvin kaunista kuvaa, kuvitellen tuon vanhahtavan sävyisen tyynyn sänkyni päälle virkatulle päiväpeitolleni. Tuon parin vuoden takaisen yrityksen jälkeen en kuitenkaan ole kyennyt ompelemaan yhtäkään pistoa koko työhön. Sen verran elävinä työn aiheuttamat raastavat tunteet vielä vaanivat mielessäni. Jälleen joudun myöntämään jääneeni piirun verran päähän täydellisyydestä. Sen sijaan on annettava arvostus kaikille jotka ostavat näitä viheliäisiä puuhapaketteja saaden ne valmiiksi.

Ikuisuusprojektit

Olen huomannut hyödylliseksi ripotella erinäisiin paikkoihin itselleni pienempiä keskeneräisiä käsitöitä joihin on hyvä tarttua tekemisen puutteen sattuessa. Joku voisi kutsua niitä ikuisuusprojekteiksi. Ajatuksen juuri on ajassa jolloin aina paremman puutteessa aloin virkkaamaan erinäisiä isoäidinneliöitä tai muita pikkuruutuja ja kuvioita joille en myöhemmin enään keksinyt oikein mitään järjellistä tarkoitusta.

Sen sijaan päätin aloittaa pieniä "hyödyllisiä" töitä joiden valmistumisella ei ole kiirettä, vaan niihin voi tarttua aina sille päälle sattuessaan. Nämä jouluna aloitetut lapasten alut sijaitsevat vanhempieni olohuoneessa jossa ne vähitellen etenevät television katselun lomassa.

Tämähän lähentelee jo pirkkaniksiä. Saa siis vapaasti soveltaa. Sukkahuosuja en tosin tähän osannut liittää. Ensikerralla ehkä.

Ystävän pipo

Vielä ennen hiihtolomalle lähtöä sain valmiiksi pipon ystävälleni. Malli on samainen Novitan malli josta puhuin aikaisemmassa postauksessani. Lankana käytin syksyllä Lankamaailmasta löytämääni Tundra -lankaa sekä jämälangoistani löytynyttä Tallinnasta ostettua käsin kehrättyä luonnon harmaata villalankaa.

Villahousut

Kuulun siihen ihmisryhmään joka nauttii kylmästä. Raikas talvi-ilma virkistää mielen ja saa ajatukset kulkemaan. Pyyteettömän rakkauden sijasta kyseessä voi tietysti olla vain sopeutumisesta vallitsevaan. Joko tästä kylmästä ja pimeästä ajasta oppii löytämään sen kauneuden tai muuten on edessä monta toppatakkien ja pipojen täyttämää turhautunutta aamua. Itse olen päätynyt valitsemaan vaihtoehdoista ensimmäisen.

Vaikka kylmästä tykkäänkin, en tykkää palella. Eräästä vanhasta klassikosta on tullut ajan saatossa melkein korvaamaton koittaessani selvitä lämpimänä kylmien kausien läpi. Nimittäin villahousuista. Vanhoista hyvistä villahousuista jotka joskus teininä olivat kaikkein noloimmat ikinä. Vuosien ajan minua ovat palvelleet kaupasta ostetut vaaleat villa-silki pöksyt joiden ohuus tekee niistä lähes huomaamattomat. Samaan aikaan olen kuitenkin alkanut unelmoida värikkäämmistä, käsinneulotuista jotka voisivat vapaasti vilahdella helman alta.

Niin kuin niin monet muutkin ideani, on tämäkin saanut muhia tovin mieleni syövereissä, odottaen oikeaa hetkeä. Oikea hetki tuli viime keväänä löytäessäni Helsingin Stockmannilta, parsinlankaa etsiessäni, sopivan ohutta ja vahvaa villalankaa. Lanka oli Lang Yarns:in Jawoll joka on 75% neitsyt villaa ja 25% polyamidia. Ohjeen otin Suuren Käsityölehden 9/2006 numerosta jossa malli huolettoman nuorekkaasti esittelee uusia pöksyjään.

Aloitin neulomisen jo kesällä, mutta ensimmäisen puntin jälkeen intoni hiipui ja työ jäi odottamaan. Pakkasten saavuttua otin keskeneräiset pöksyny esille ja aloin neuloa kuumeisesti toivoen saavani ne valmiiksi vielä pakkassään aikaan. En ihan ehtinyt kovimmille pakkasille, mutta tämäkin saa kelvata, ja miksi ei kelpaisi, kun niin veikeät pöksyt tuli tehtyä. Saattaapa käydä niin että vielä vappupiknikilläkin helmani alta pilkottaa keltaista pitsiä.

Kolme pipoa

Minulla on iso pää. Tämän karvaan totuuden olen joutunut kohtaamaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa elämääni. Löydän kaupoista hyvin harvoin sopivan kokoisia pipoja hatuista puhumattakaan. Vielä kun mallin pitäisi miellyttää ja materiaalin olla mieluiten villaa, käy vaihtoehdot aika vähiin. Mutta kaltaiselleni ihmisellehän tämä on ennemminkin mahdollisuus kuin ongelma. Pipoja onkin tullut neulottua ja tässä on kolme tämän hetkistä suosikkiani. 

Aloitetaan syysmallista. Järin lämmin se ei ole mutta sitäkin kauniimpi. Näin vastaavanlaisen kerran kaupungilla ja idea oli niin veikeä, että päätin kokeilla itsekkin. Baskeerin pääliosa on vanha ristipistotyö johon onnistuin virkkaamaan reunat systemaattisen purkamisen ja mallaamisen jälkeen mustalla villalangalla. Reuna ja ristipistotyö ovat paksuudeltaan aika lähellä toisiaan joten ne sulautuvat hyvin yhteen. Kokeiluni olikin menestys.

Osa ideoistani syntyy ilman mitään selkeää ideaa. Lähtiessäni ystäväni kanssa reilaamaan jokunen vuosi takaperin pakkasin rinkkani kaksi kerää Novitan 7 Veljestä -lankaa ja nro. 3 pyöröpuikot. Mitään valmista mallia en ollut ottanut mukaan, joten päädyin neulomaan ajatuksen virtaa. Pipo koostui mieleen tulleista kirjoneulekuvioista ilman mitään sen erityisempää järjestystä. Lopputuloksen onnistuminen yllättikin. Piposta tuli kuitenkin liian pieni, joten annoin sen ystävälleni ja myöhemmin tein itselleni tämän. Innostuimpa mallista niin paljon, että tein veljelleni "samanlaisen" joululahjaksi. Ajatuksen virtana tietysti.

Viimeisen pipon mallista en valitettavasti voi ottaa kunniaa itselleni. Ohje löytyi Novitan 2012 talvinumerosta johon oli suunniteltu mallisto saamelaishenkisiä neuleita. Satuin selaamaan kyseistä numeroa Novitan liikkeessä ja lähdin sieltä ulos lankojen kera. Ohjetta piti tosin hieman muokata, sillä se oli minulle liian pieni. Valmiin pipon nähtyäni en enää ollut niin vakuuttunut siitä, se kun on vähän outo. Se osottautui kuitenkin varsin käytännölliseksi ja käytänkin sitä melkein koko ajan.

Tälläistä tämä siis on, isopäisen tytön elämä.

Kirjoneulelapanen

Siskollani on koira. Sellainen kaunis sulosilmäinen sileäkarvainen kettuterrieri. Vielä asuessamme saman katon alla, se otti täyden hyödyn irti suhteellisen vapaasta elämäntyylistäni. Käsityötarvikkeilleni se oli erityisen perso, varsinkin jos ne oli juuri hankittu. Bambupuikkojen tekstuuri soveltui vaivatta puruluuksi ja lankakeristä sai pienellä vaivalla venytetyksi tyylikkään monivärisen kokolattiamaton keittiöön. Tänään se naurattaa, silloin ehkä vähemmän.

Omat koettelemukseni kalpenevat silti siskoni kohtalon rinnalla. Yhteisten vuosien varrella tämä toimeliaisuuden keskittymä on muovannut niin hänen luonnettaa kuin irtaimistoaankin hyvinkin omatoimisesti. Jokunen aika sitten sisko ilmoitti koiran päässeen käsiksi kirjoneulelapasiin, jotka olin tehnyt hänelle joitain vuosia aikaisemmin. Nyt toisen lapasen peukalosta oli enää jäljellä vain muodoton tynkä. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, ettei koira ollut onnistunut vaurioittamaan itse lapasta vaan vaurio sijoittui ainoastaan peukalon alueelle. Lapanen palautettiin minulle korjattavaksi. Etsin kyseisen lapasen jämälangat ja laitoin ne lapasen kanssa muovipussiin.

Pitkään odotetun talven saavuttua muistin taas tuon pussin ja mieleeni piirtyi kuva siskosta vasen käsi paljaana pakkassäässä. Kurotin ylähyllyn taaimpaan nurkkaan jonne pussi hiljalleen oli ajautunut. Otin mallikirjan esiin ja sukkapuikot joita muistelin käyttäneeni. Purettuani tyngän pois, nostin silmukat takaisin puikoille ja neuloin paikalle uuden peukalon. Lopputulos sulautuu alkuperäiseen täysin.

Lapanen on nyt saatesanojen kera lähdössä matkalla siskoni luo, ja nähtäväksi jää palautuuko tämä tai sen pari vielä jonain päivänä minulle. Aika näyttää. Tällä hetkelle kuitenkin mielikuvissani sisko kulkee Keski-Suomen lumisia katuja molemmat kädet suojattuina.

Entäs se koira? Asetuimme taas joulunajaksi saman katon alle. Erään hartaan televisiotuokion päätteksi huomasimme sen käyneen tyhjentämässä puolet sängylleni auki unohtuneesta konvehtirasiasta. Tietysti sen paremman puolen.